Luostari

Uuden Valamon luostarin pääkirkko Heinävedellä Pohjois-Karjalassa

Ortodoksinen luostari

Ortodoksisen kirkon luostareissa asuu ihmisiä, jotka haluavat omistaa koko elämänsä Jumalalle ja rukoukselle. Luostarissa asuvaa miestä sanotaan munkiksi ja naista nunnaksi. Miehille ja naisille on omat luostarit.

Munkkilaisuuden keskeisinä ihanteina ovat kieltäytyminen ruumiin haluista, silmien pyyteistä ja mahtailevasta elämästä (1.Joh.2:16): "Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä."

Munkin tai nunnan tärkein tehtävä on rukoileminen koko maailman puolesta. Jokaisella on myös oma kuuliaisuustyö luostarissa esim. ruuanlaitto, viljely, käsityö, vanhusten hoitaminen, eläinten hoitaminen, kirjojen kirjoittaminen, ikonien maalaus yms. Kuuliaisuustyön jokaiselle luostariasukkaalle päättää luostarinjohtaja eli igumeni tai igumenia. Kuuliaisuustyön keskeisempiä tarkoituksia ovat nöyrtyminen sekä joutilaisuuden välttäminen.

Ennen lupauksien antoa luostarissa oloa harjoitellaan noviisina ja viitankantajana. Lupausten jälkeen munkki tai nunna saa uuden nimen. Luostari tarjoaa asunnon ja ruuan. Luostareissa toimitetaan paljon jumalanpalveluksia. Munkkiluostarin johtajaa kutsutaan igumeniksi. Nunnaluostarin johtajaa igumeniaksi.

Luostarilupaukset ortodoksisuudessa Kun henkilö vihitään munkiksi tai nunnaksi, hän antaa kolme lupausta: 1. Hän lupaa elää köyhyydessä (Luostarin asukas ei saa omistaa omaa omaisuutta. Omaisuus ei saa sitoa häntä maailmaan, vaan hänen tulee olla kaikesta tuosta vapaa. Siksi hänen tulee luopua omistuksistaan joko ennen luostariin siirtymistä (antamalla omaisuus sukulaisille tai muualle) tai luostarissa ollessaan (antamalla omaisuutensa luostarille). Mikäli jotain omaisuutta jää, se siirtyy hänen kuolemansa jälkeen testamentilla luostarille. Luostari huolehtii kaikista kilvoittelijan taloudellisista velvoitteista.) 2. Hän lupaa olla menemättä naimisiin (Naimattomuus (selibaatti) on luostariasukkaan antama lupaus. Se ei tarkoita aikaa ennen luostariin menoa eli munkki tai nunna voi olla ollut aikaisemmin avioliitossa ja hänellä saattaa myös olla lapsia. Luostarin asukas voi siis olla myös joko leski tai eronnut. Luostarissa ollessaan ja vihkimyksen saatuaan hän ei voi lupauksia rikkomatta avioitua. Koko hänen elämänsä tulee munkiksi / nunnaksi vihkiydyttyään olla siveellisesti puhdasta.) 3. Hän lupaa elää kuuliaisuudessa (Nöyryys ja kuuliaisuus kohdistuvat siis kirkkoon sekä hengelliseen esivaltaan ja luostarin johtajaan (-> munkkiluostarissa: igumeni / -> nunnaluostarissa: igumenia). Lupauksen antaneen tulee toimittaa kaikki hänelle luostarin johtajan toimesta määrätyt kuuliaisuustehtävät ja olla omalla elämällään ja uskollaan ortodoksisuuden eteenpäin viejä.

Luostariin tulijan tulee olla sen ikäinen, että tietää, mihin hän on ryhtymässä. Alaikäraja Suomessa noviiseille on täysi-ikäiseksi tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät. luostariin jo nuorempinakin. Virallista yläikärajaa ei ole määritelty. Ensiksi luostariin tulija on noin vuoden kokelaana, sen jälkeen hänet hyväksytään noviisiksi ja hän saa kirkkopuvukseen viitan. Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta,(tämä aika siis vaihtelee eri luostareissa ja eri maissa ja on myös riippuvainen henkilöstä itsestään.) seuraa viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin jäsen. Vihittävä alkaa käyttää kirkkopukunaan klobukkia ja päällysviittaa. Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä yhteydessä. Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen munkiksi/nunnaksi vihkiminen. Tässä yhteydessä slaavilaisessa traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi pliseerattu mantia päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki/nunna saa uuden nimen. Niitä munkkeja, jotka vihitään (tai harvemmin: on jo aikaisemmin vihitty) diakoneiksi tai papeiksi, kutsutaan munkkidiakoneiksi ja pappismunkeiksi.

Suomessa on kaksi ortodoksista luostaria, jotka sijaitsevat Heinävedellä: munkkiluostari Valamo ja nunnaluostari Lintula.

Kristinuskon lisäksi luostarilaitos on buddhalaisuudessa, jossa munkit ovat buddhalaisuuden ydin.

Luostarien vetovoima ja niiden asukkaiden määrä on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin on ollut kristittyjä luostareita, kuten ”Kappadokian luolat”, joissa asui yli 50 000 munkkia, ja loistokautenaan 30 000 munkkia majoittanut luostari Athos-vuorella Kreikassa. Nykyään luostarit ovat pienentyneet huomattavasti ja suurimmat niistä ovat buddhalaisia: Drepungin luostarissa Tiibetissä asui 15 000 munkkia ennen Kiinan hyökkäystä.

Kristillinen luostarilaitos

Xenoponthosin luostari Athoksella

Luostarien synty

Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin, joskus jopa itsensä kiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Kun tämä yhdistyi juutalaiseen perinteeseen sekä Uuden testamentin seksuaalikielteisiin kohtiin, alkoi kristillinen luostarilaitos kehittyä. Prosessi voimistui kristinuskon tultua sallituksi ja valtion suosimaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa 310-luvulla. Useat kristityt alkoivat arvostella kirkon maallistumista. Tämä aiheutti uskonnollisen erottumisen tarvetta, ja monet vetäytyivät erakoiksi yksinäisyyteen harjoittaen asketismia, antautuen täysin hengelliseen elämään.

Luostarilaitoksen vaiheet

Agios Stefanos -nunnaluostari Meteorassa, Kreikassa

Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski, Pyhän Nils Stolbenilaisen luostari Tverin alueella Venäjällä, värivalokuva 1910

Marienstattin luostari Saksassa

Keskiajan munkki työssään luostarin käsikirjoitushuoneessa

Sejnyn luostari Puolassa

300-luvulla erityisesti Egyptissä mutta myös Syyrian alueilla lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat yhä useammat vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Hiljalleen yksittäiset erakot muodostivat jumalanpalvelusyhteisöjä, ja alkoi syntyä suurempia erakkoyhdyskuntia. Pakhomiosta pidetään varsinaisen luostarilaitoksen isänä: hän organisoi ja perusti askeettiyhteisön tradition mukaan vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljely, jumalanpalvelukset, rukous, Raamatun lukeminen ja mietiskely. Alkuaikoina munkit saivat yleensä pitää omaisuutensa ja jatkaa elämistään vaimonsa kanssa, toki selibaatissa.

Ensimmäisen luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (k. 379). Basileioksen säännön mukaan:

• Erakkoliike tuli piispan alaisuuteen ja siten johdatettiin terveeseen uomaan.
• Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus.
• Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle.

Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti muun muassa Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle.

Samaan perustaan nojaa lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480–543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Ora et labora” – ”Rukoile ja tee työtä”). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.

Luostariin menevä lupautui elämään köyhyydessä, naimattomana ja kuuliaisena. Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan erittäin vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa veljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. Vuonna 1098 perustettiin uusi sisterssiläinen sääntökunta, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Sisterssiläismunkit olivat taitavia rakentajia, insinöörejä ja metallurgeja, ja he rakensivat monia merkittäviä katedraaleja ja tekivät lukuisia keksintöjä. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut Temppeliherrain veljeskunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet Johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta.

Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Naisille tarkoitettu äärimmäiseen köyhyyteen sitoutunut järjestö sai nimen klarissalaiset perustajansa Pyhän Claran mukaan. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa konventeissa. Fransiskaanit hankkivat elantonsa työtä tekemällä ja ottivat palkkiokseen vain tarvittavan, rahaan koskematta. Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, mustat veljet, harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa.

Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin muun muassa Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät.

Fransiskaaniluostari Lopudilla Kroatiassa

Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat alistuivat sotilaalliseen kuriin, kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Samalla he olivat kuitenkin fanaattisen uskollisia paaville. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyään jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota.

Luostarilaitoksen rekrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän ”suojatyöpaikan” aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon ”ylimääräisistä” naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykyjensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa.

Molemmat edellä kuvatut mekanismit ovat modernissa yhteiskunnassa menettäneet merkitystään. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.

Buddhalainen luostarilaitos

Rumtekin luostari Sikkimissä, Intiassa.

Buddhalaiset luostarit syntyivät jo Buddhan aikana. Maallikkokannattajat lahjoittivat puistoja munkeille, ja niihin rakennettiin asumuksia. Buddhalainen kaanon eli Tripitaka (kolme koria) on jaettu kolmeen osaan, joista yksi (Vinaya Pitaka) käsittelee lähinnä luostarielämän ohjeita. Buddhalaisluostarissa munkit käyttävät huomattavan osan ajastaan meditointiin, joissakin koulukunnissa on jopa 14 tuntia ohjattua meditaatiota päivässä.

Luostarit Suomessa

Katoliset luostarit

• Helsingin birgittalaiskonventti^lähde?
• Jumalanäidin karmeliittaluostari Espoossa (1988-2021)
• Turun birgittalaisluostari
• keskiaikaiset luostarit
  • Kökarin fransiskaanikonventti
  • Naantalin birgittalaisluostari
  • Rauman fransiskaanikonventti
  • Turun dominikaanikonventti
  • Viipurin dominikaanikonventti
  • Viipurin fransiskaanikonventti

Ortodoksiset luostarit

• Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari Heinävedellä (perustettu Kivennavan Lintulassa Karjalankannaksella)
• Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari Heinävedellä (perustettu Valamon saaristossa Laatokalla, jossa on alkuperäisellä nimellä jatkanut toimintaa Venäjän ortodoksisen kirkon alainen Valamon Vapahtajan kirkastumisen luostari vuodesta 1989)
• Pokrovan yhteisö Kirkkonummella (ei virallista luostaristatusta)
• suomalaisina luostareina käytännössä yhdistyneet Valamon luostariin Heinävedellä, mutta virallisesti omat yksikkönsä
  • Konevitsan luostari (Konevitsan saaressa Laatokalla on alkuperäisellä nimellä jatkanut toimintaa Venäjän ortodoksisen kirkon alainen Konevitsan Jumalansynnyttäjän syntymän luostari vuodesta 1990)
  • Petsamon luostari (Pyhän Kolminaisuuden luostarin perustamispaikalla Petsamossa on jatkanut toimintaa Venäjän ortodoksisen kirkon alainen Trifon Petsamolaisen luostari vuodesta 1997)

Luterilaiset luostarit

• Ekumeeninen Karmeliittaluostariyhteisö Helsingissä
• Enonkosken luostari
• Mariantyttärien sisaryhteisö Naantalissa

Kirjallisuutta

• Heinonen, Meri (toim.): Ikuisuuden odotus: Uskonto keskiajan kulttuurissa. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-788-9.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luostari Wikimedia Commonsissa