Ilmarinta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ilmarinta vasemmassa keuhkossa (kuvan oikea puoli)

Ilmarinta eli pneumothorax merkitsee ilman pääsyä keuhkopussionteloon, jolloin alipaineisen keuhkopussin ja normaalipaineisen ilman välille syntyy yhteys. Seurauksena on ilmarinnan puoleisen keuhkon kasaanpainuminen. Keuhko ei tällöin sisäänhengitettäessä laajene eikä siten osallistu hengitystoimintaan.

Ilmarinta syntyy yleisimmin yskimisen tai fyysisen rasituksen yhteydessä, jolloin joko synnynnäisesti heikon tai keuhkolaajentuman heikentämän keuhkorakkulan seinämä pettää. Tapahtumaa kutsutaan spontaaniksi ilmarinnaksi. Ilmarinta voi syntyä vamman seurauksena, jos kylkiluu, puukko tai muu esine rikkoo sekä keuhkopussin että keuhkon (traumaattinen ilmarinta). Yksittäiseen kylkiluumurtumaan liittyy ilmarinta vain harvoin. Ilmarinta voi syntyä myös laitesukeltajalle, joka pidättää henkeään pintaan noustessaan. Ilmarinnan vaara syntyy ainoastaan käytettäessä sukelluslaitteita, jolloin sukeltaja hengittää paineilmaa pinnan alapuolella. Ilman sukelluslaitteita tapahtuvassa ns. vapaasukelluksessa ei ole ylipainevamman vaaraa.

Ilmarinta voi syntyä hyvin nopeasti tai vähitellen päivien kuluessa. Myös ilmarinnan koko vaihtelee pienestä ja oireettomasta koko keuhkon kokoonpainumiseen. Hengitystilavuuden pieneneminen aiheuttaa eriasteisia hengitysvaikeuksia, joiden syy varmistuu usein vasta röntgenkuvauksessa. Hengitysäänten vaimeneminen tai puuttuminen voi olla merkkinä ilmarinnasta.

Ilmarintaa ei voi hoitaa ilman erikoisvälineitä ja -osaamista, ja se vaatii aina kiireellistä sairaalahoitoa. Ilmarinnan ensiapu on vammojen mukainen hoito, puoli-istuva asento ja hapen annostelu varaajamaskilla hapetuksen parantamiseksi ja hengenahdistuksen vähentämiseksi.

Ranskalainen lääkäri Jean Marc Gaspard Itard tunnisti ensimmäisenä ilmarinnan vuonna 1803. Hänen opettajansa lääkäri René Laënnec julkaisi ilmarinnasta kliinisen kuvauksen vuonna 1819.[1].

  1. Laennec RTH. Traite de l'auscultation mediate et des maladies des poumons et du coeur. Part II. Paris, 1819